Terveydenhuolto

Suomessa vastasyntyneen eliniän odote oli vuonna 2015 naisilla 84,1 vuotta ja miehillä 78,5 vuotta. Sukupuolten välinen ero, miesten tappioksi, on länsimaiden suurimpia. Merkittävästä erosta huolimatta, miesten eliniän nostaminen ja terveyden edistäminen ei ole ollut suomalaisen tasa-arvopolitiikan tavoitteena.

On kenties ymmärrettävää, että terveydenhuollon painopiste oli naisissa niinä aikoina, jolloin synnytykset ja raskaudet olivat hengenvaarallisia koettelemuksia naisille, mutta teknologisen ja tieteellisen kehityksen myötä olemme saavuttaneet jo vuosikymmeniä sitten tilan, jossa naisten terveydenhuollon asettaminen etusijalle ei ole ollut perusteltua. Naisten esimerkki kuitenkin osoittaa, ettei eliniän odote ole mikään kiveen hakattu luonnonlaki, vaan asia, johon voidaan määrätietoisin toimin ja riittävin panostuksin muuttaa. Myös miesten kohdalla tilannetta voidaan parantaa, jos niin vain todella halutaan tehdä.

Miesten terveysongelmat ja alhaisempi eliniän odote on totuttu meillä pistämään täysin miesten omaan piikkiin. Huonojen elintapojen ja väärien valintojen seuraukseksi. On totta, että jokainen, sukupuolesta riippumatta voi itse omilla valinnoillaan vaikuttaa terveyteensä varsin paljon. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Miesten kohdalla painavat myös kulttuuriset tekijät ja ympäristön odotukset. Miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä. Mieheksi ei edelleenkään vain synnytä, vaan miehen on aina lunastettava paikkansa, etenkin naisten silmissä Näissä olosuhteissa ei sovi valittaa, eikä varsinkaan näyttää heikkouttaan ja hakea ajoissa apua. Näitä kulttuurisia rakenteita ylläpidämme me kaikki, sukupuolesta riippumatta. Valitettavasti niitä ylläpitävät yhä edelleen myös viranomaiset, joiden kyllä pitäisi tietää paremmin.

Miesten eliniän odotteessa ja terveysongelmissa näkyy selvästi raskaimpien ja vaarallisimpien kasaantuminen juuri miesten niskoille. Nämä työt on tehtävä, mutta työturvallisuudessa on Suomessa yhä paljon parantamisen varaa vaikkapa Ruotsiin verrattuna. Syrjäytyminen, työttömyys, asunnottomuus, rikollisuus, päihdeongelmat ja itsemurhat ovat Suomessa korostetusti miesten elämää. Hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkko ei toimi miesten kohdalla. Ehkä sitä ei edes ole.

Vuonna 2002 naisten terveydenhuoltoon käytettiin 46 % enemmän varoja kuin miesten terveydenhuoltoon, eikä tilanne ole siitä sen tasapuolisemmaksi muuttunut. Etenkin ennaltaehkäisevän terveydenhuollon palvelutarjonnan laajuudessa on suuri ero sukupuolten välillä: Naisille järjestetään verovaroin syöpäseulontoja, miehille ei. Kansallisen rokoteohjelman osana tarjotaan tytöille HPV-rokote, pojille ei. Jos miesten henkeä ja terveyttä pidettäisiin yhtä suuressa arvossa kuin naisten, näin ei toimittaisi. Sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen edellyttäisi heikommassa asemassa olevan sukupuolen, eli miesten aseman parantamista, mutta käytännössä meillä panostetaan huomattavasti enemmän ja halukkaammin naisten terveyteen.

Varsin usein naisten asettamista etusijalle terveydenhuollon palvelutarjonnassa ja kehittämisessä yritetään puolustella lääketieteellisin ja tutkimuksellisin argumentein. Voidaan perustellusti kysyä, arvioidaanko miesten ja naisten terveydenhuollon toimien taloudellisuutta ja tarpeellisuutta edes samalla mitta-asteikolla. Tosiasia joka tapauksessa on, että rajallisten resurssien maailmassa päätös siitä, keiden hoitoon panostetaan ja keiden ei, on viime kädessä poliittinen. Miesten lyhyempi elinikä on miehiä syrjivän resurssienjaon suora seuraus. Harjoitetun politiikan väistämätön lopputulos.

Jos Suomessa todella tavoitellaan sukupuolten välistä tasa-arvoa, meillä on ryhdyttävä toimeen myös miesten ja poikien aseman parantamiseksi ja miesten sekä poikien tasa-arvo-ongelmien korjaamiseksi. Pelkkä naisasiatyö ei riitä mihinkään. Niinpä terveydenhuollon prioriteetteja on arvioitava uudelleen miesnäkökulmasta.